Tapailin aikanaan päällisin puolin fiksua, aika kaunistakin tyttöä. Tämän ihmisen kanssa olen mennyt tähänastisessa elämässäni pisimmälle vakavan suhteen suhteen. Hänellä oli mielenkiintoinen ominaisuus, joka oli ilmeisesti esimakua myöhemmästä psyykkisestä sairastumisesta (en tiedä, mitä tapahtui, sillä minut poistettiin kuvioista selkeästi kriittisellä hetkellä): Hän määritteli identiteettinsä korostuneesti ryhmän, "porukan" kautta. Näin hänessä aidon, toiset huomioonottavan, lämpimän ja puoleensavetävän ihmisen -- siis js hän olisi uskaltanut olla oma itsensä useammin. Valitettavasti kuitenkin siitä, mitä näin ja päättelin, ilmeni, että hänen "kaverinsa" määrittivät pitkälle, mitä hän sai olla. Aikanaan (noin 19-vuotiaana) en oikein ymmärtänyt tilannetta, mutta opintoni ovat auttaneet ymmärtämään, että kyseessä oli heikko (ja kuten tuleivaisuus osoitti, psyyken sairauksille varsin altis) persoona. 

On mielenkiintoista, miten siinä ympäristössä, jossa hän oli tottunut toimimaan, kavereiden vaikutus oli niin suurta, että vaikka vammstani huolimatta kiintymys oli sangen molemminpuolista (jos satut lukemaan tätä, muistelepa, miltä tuntui kävellä sydäntalvella iltavalaistussa Helsingin keskustassa -- siinä ei paljoa pyörätuoli merkinnyt!). Toisaalta ilmeni myös kyvyttömyyttä prosessoida positiivisia emotionaalisia impulsseja (ei mitenkään kummallista nykypäivänä kokemukseni mukaan): "Mun exän mielestä multa sai aina vaan turpaan vaik sanois mitä". Surullista kyllä, myöhemmin tämä identiteettikriisi johti persoonan disorganisoitumiseen ("Nautin siitä, kun saan huijattua ihmiset luulemaan, että olen terve)" ja käsittääkseni ihan viralliseenkin sairastumiseen.

Okei, meidän olisi molempien pitänyt olla kommunikatiivisempia (mutta toisaalta, 19-vuotiaan avusta riippuvaisen CP-vammaisen EI ole helppo puhua tunteistaan ensirakkaudelleen hylätyksi tulemisen pelossa, jos oman oireyhtymän/sairauden/mikä lie merkitystä ei ole täysin sisäistetty (edelleen, jos joskus luet tätä -- muistan kyllä ne katseet , joten älä väitä, ettei se ollut molemminpuolista). En tosiaan tiedä, mikä tilanne on nyt, sillä minut eliminoitiin suorasukaisella tekstiviestillä ilman selityksiä erään joulun alla. Olenko katkera? Itse asiassa en, sillä nykyään elämässäni on ihmisiä, jotka ensiksikin välittävät minusta ja toiseksi uskaltavat sen myös näyttää. Jos suhde olisi mennyt yhtään fyysisemmäksi, minuun olisi lopputilinteko sattunut vielä paljon, paljon pahemmin.

Valitettavasti tämä ihminen ei ainakaan silloin kyennyt auttamaan itseään ja hakeutumaan hoitoon. Facebook-profiili on olemassa, mutta se ei paljoa kerro. Sinä jouluna joululahjaksi ostetut Maria Drockilan kynttiläpajan tuotteet löysivät kodin mummolasta ja kaiken kruunuksi tarkoitettua, pakkaukseen piilotettavaa rakkauskirjettä ei koskaan kirjoitettu. Elämä on joskus synkkää -- mutta se on ihmisen osa.