Tapailin aikanaan päällisin puolin fiksua, aika kaunistakin tyttöä. Tämän ihmisen kanssa olen mennyt tähänastisessa elämässäni pisimmälle vakavan suhteen suhteen. Hänellä oli mielenkiintoinen ominaisuus, joka oli ilmeisesti esimakua myöhemmästä psyykkisestä sairastumisesta (en tiedä, mitä tapahtui, sillä minut poistettiin kuvioista selkeästi kriittisellä hetkellä): Hän määritteli identiteettinsä korostuneesti ryhmän, "porukan" kautta. Näin hänessä aidon, toiset huomioonottavan, lämpimän ja puoleensavetävän ihmisen -- siis js hän olisi uskaltanut olla oma itsensä useammin. Valitettavasti kuitenkin siitä, mitä näin ja päättelin, ilmeni, että hänen "kaverinsa" määrittivät pitkälle, mitä hän sai olla. Aikanaan (noin 19-vuotiaana) en oikein ymmärtänyt tilannetta, mutta opintoni ovat auttaneet ymmärtämään, että kyseessä oli heikko (ja kuten tuleivaisuus osoitti, psyyken sairauksille varsin altis) persoona. 

On mielenkiintoista, miten siinä ympäristössä, jossa hän oli tottunut toimimaan, kavereiden vaikutus oli niin suurta, että vaikka vammstani huolimatta kiintymys oli sangen molemminpuolista (jos satut lukemaan tätä, muistelepa, miltä tuntui kävellä sydäntalvella iltavalaistussa Helsingin keskustassa -- siinä ei paljoa pyörätuoli merkinnyt!). Toisaalta ilmeni myös kyvyttömyyttä prosessoida positiivisia emotionaalisia impulsseja (ei mitenkään kummallista nykypäivänä kokemukseni mukaan): "Mun exän mielestä multa sai aina vaan turpaan vaik sanois mitä". Surullista kyllä, myöhemmin tämä identiteettikriisi johti persoonan disorganisoitumiseen ("Nautin siitä, kun saan huijattua ihmiset luulemaan, että olen terve)" ja käsittääkseni ihan viralliseenkin sairastumiseen.

Okei, meidän olisi molempien pitänyt olla kommunikatiivisempia (mutta toisaalta, 19-vuotiaan avusta riippuvaisen CP-vammaisen EI ole helppo puhua tunteistaan ensirakkaudelleen hylätyksi tulemisen pelossa, jos oman oireyhtymän/sairauden/mikä lie merkitystä ei ole täysin sisäistetty (edelleen, jos joskus luet tätä -- muistan kyllä ne katseet , joten älä väitä, ettei se ollut molemminpuolista). En tosiaan tiedä, mikä tilanne on nyt, sillä minut eliminoitiin suorasukaisella tekstiviestillä ilman selityksiä erään joulun alla. Olenko katkera? Itse asiassa en, sillä nykyään elämässäni on ihmisiä, jotka ensiksikin välittävät minusta ja toiseksi uskaltavat sen myös näyttää. Jos suhde olisi mennyt yhtään fyysisemmäksi, minuun olisi lopputilinteko sattunut vielä paljon, paljon pahemmin.

Valitettavasti tämä ihminen ei ainakaan silloin kyennyt auttamaan itseään ja hakeutumaan hoitoon. Facebook-profiili on olemassa, mutta se ei paljoa kerro. Sinä jouluna joululahjaksi ostetut Maria Drockilan kynttiläpajan tuotteet löysivät kodin mummolasta ja kaiken kruunuksi tarkoitettua, pakkaukseen piilotettavaa rakkauskirjettä ei koskaan kirjoitettu. Elämä on joskus synkkää -- mutta se on ihmisen osa.

En tiedä, tuleeko tätä henkilökohtaista purkautumiskabavaani ikinä lukemaan kukaan, mutta kirjoitetaan nyt kuitenkin. Aloitan hyvin provokatiivisella aiheella: Mikä on kahden ihmisen välisen aidon ja pyyteettömän rakkaussuhteen tila nykypäivänä? Materialismi ja näennäisten tarpeiden välitön, harkitsematon tyydyttäminen johtaa vuorovaikutuksessa ympäristön kanssa käyttäytymismalliemme muotoutumiseen ristiriitaisiksi siten, ettemme enää tiedä, kuinka ratkaista välittömien emotionaalisten tarpeidemme, sosiaalisessa paineessa muodostuneen "muka-minän" sekä sisäisen ideaaliminän välillä. Vaikka näillä psyyken rakenteilla alkaa olla jo jossain määrin tunnettu neuraalinen (siis aivo-) perusta, tyydyn tässä tarkastelemaan niitä toiminnsllisina rakenteina abstraktein, ei-neurobiologisin käsittein.

Juuri edellä mainittu minäkäsityskonflikti johtaa siihen, että erityisesti parisuhteissamme virheet toistuvat: Testosteroni-Tauno 1.0 korvautuu hyvin helposti versiolla 2.0 (ihan sama koskee sitä Estrogeeni-Esteriäkin!) vaikka hyvin tietäisimme haluavamme toisenlaisen parisuhteen. Paineet aina muotimainoksista mahdollisesti jopa vanhempien usein sanattomiin mielipiteisiin vaikuttavat siihen mitä lopilta tapahtuu. Arvatkaa mitä: tämä kaikki on täysin luonnollista ja hyväksyttävää. Ainoa ongelma tässä on, että jos omaa päättäväisyyttä ei riitä, päähenkilö itse voi kärsiä. Arjen keskellä ihminen unhoittuu.

Parhaita keinoja tämän torjumiseen on kokemukseni mukaan tietoinen ja päivittäinen itsensä rakentaminen. lepää, hengitä syvään ja uppoudu itseesi. Ajattele, miltä tuntuu lämpö, joka syntyy kevään ensi auringonsäteiden leikkiessä ihollasi, suomalaisen järviveden virkistävä kosketus tai ne aivan ensimmäiset kerrat toisen kanssa, mielessä tai toisessa. Juuri niin. Ne ovat uskomattoman arvokkaita kokemuksia. Neurofilosofi Daniel Dennett on nimittänyt aivoja ihmekudokseksi perusteella, että ne ovat onnistuneet luomaan itsestään tieteen. Olen samaa mieltä, mutta lähinnä perusteella että aivot luovat merkityksellisiä kokemuksia, joilla on laatu eli kvalia. Ne siis tuntuvat joltain. Kukaan ei tiedä tarkkaan, miksi tai miten -- saisin Nobelin palkinnon, jos sen selvittäisin -- mutta näin vain on. Sen takia on uskomattoman tuskastuttavaa ajatella, että jotkut meistä eivät väliaikaisesti tai pysyvästi pysty kokemaan positiivisia tunteita. CP-vamma on yksi tällainen tila, ja tiedän itse, mistä on kysyms. Oman CP-vammani pohjalta tiedän erittäin hyvin, mistä on kysymys. Esim. spastisuus eli lihasten korostunut supistumisherkkyys tai rigiditeetti eli korostunut lihasjäykkyys sotkevat varhaisvuorivaikutusta siten, että tunne-elämä jää puutteelliseksi, jos jotain ei tehdä: esim. lapsen pitäminen sylissä ei auta, koska spastisuus estää kosketuksen positiiviset vaolutukset. Aivoissa vaikuttaa veijari nimeltä 5-hydroksitryptamiini, tuttavallisemmin serotoniini, jota on pidetty aivojen mielihyvävälittäjäaineena mm. dopamiinin kanssa. Vaikka sen tarkoista tehtävistä kiistellään, tiedetään jo, että rooli on pikemminkin välillinen: serotoniini säätelee välillisesti aivojen mielihyväpalautejärjestelmän rakentumista erityisesti varhaiskehityksen aikana, mm. mantelitumakkeen alueella. CP-vammaisilla serotoniinireseptorien määrä ja jakauma aivoissa ja mm. iholla (niitä löytyy sieltäkin) häiriintyy poikkeavan lihasjäntevyyden takia, johtaen mielihyvän kokemiskyvyn alenemiseen. Erityisesti psykososiaaliset seuraukset ovat usein katastrofaalisia. Minä sain onneksi lääkettä, joka kumoaa nämä vaikutukset, mistä olen ikuisessa kiitollisuudenvelassa Töölön neurokirurgeille. Siksi voin avoimesti kertoa, että itkin vuolaasti lähes koko ensimmäisen seksikokemukseni ajan. Kumppanin tiedustellessa, oliko jotain hätänä, sain kaiken sen lomasta sanotuksi vain: "Aivojani ei ole koskaan pidetty sylissä." Silloin kumppanini oppi jotain.